Herra, narri ja ruma rakenne

Raitiovaunu on tukalasti täynnä. Niskaan hengittää jokusen juhlajuoman jo juonut. Hesarilla korjaillaan kiskoja. Pysähdys. Odotetaan. "Tekis mieli sanoo, että aja päältä, mutta kun ne on työväenluokkaa, ne on työväenluokkaa", kuuluu takaa.

Appi ei ole pappi, mutta kertoo toisinaan miehestä, joka on. Hän joutui kerran, sairasta isäänsä tavatessaan täysin tavanomaiseen tilanteeseen, tunnistamatta sitä kuitenkaan sellaiseksi: Kukaan ei ehtinyt täyttä vaippaa vaihtamaan. Siitä sitten hoitajalle sanan miekalla sivaltamaan, että mietipä itsesi samaan tilaan. Ja vaippa vaihtui. Tuskin siksi, että hoitaja ryhtyi pohtimaan asiaa, jota epäilemättä oli jo aiemmin toisinaan noussut mielen päälle. Hoitaja tiesi sen, minkä pappikin: hankalista henkilöistä vain nyt ei yleensä pääse eroon hankaluudella. Eräästäkin puhutaan, että aina vain eläisi, vaikka kovasti kalmaksi ristiä yritettiin.

Alussa oli siis hyvä pappi ja paha hoitaja, mutta asetelma oli ikävän autio ja tyhjä.

Niin sanoin, "tehkäämme toinen tulkinta". Puiden kanssa on syytä olla tarkkana. Tämän pappikin muistanee. Ja ajatella, ettei siltikään sielunpäimenelle ollut keski-ikäisen elämänsä aikana astunut ajatukseen aavistusta, että lähin puu saattaisi ollakin se väärä. Haukkuja ei aina ansaitse se, joka tarjoaa mehukkaimman marinahedelmä. Hoitotyö on annosteltua, aikataulutettua. Jokainen saa kyllä helpotuksensa valuvista vaipoistaan, mutta, vasta vuorollaan. Papinkaan pappa ei ole poikkeus säännöstä. Syynä eivät ole julmat hoitajayksilöt, vaan repivät hoitotyön reunaehdot.

Paha pappi voinee miettiä teemaa tarkoin esimerkiksi ensi syksynä kunnallisvaaleissa äänestäessään. Sitä ennen sopisi noudattaa samansuuntaista neuvoa kuin se, jonka hyvä hoitaja häneltä haltuunsa sai. Että mietipä itsesi tilaan, jossa teet työtä resursseilla, jotka eivät mahdollista inhimillisyyttä, oikeutta olla sananmukaisesti hyvä työssään. Tästä näkökulmasta nähtynä pappikin on tehnyt joskus oikean valinnan. Ammatinvalinnan.

Päivän asu

Koska olen viettänyt päiväni kotosalla, on ylläni ainoastaan vanhempieni lupaavasta kaavoitustyöstä huolimatta omassa tuunauksessani hitusen pursuilevaksi levähtäny kissapuku, jossa on bonuksena hihat ja kommandopipo. Hinta mittaamaton tai mitätön. Riippuu keneltä kysytään. Voipi olla, että sivusaumoista otan jossain vaiheessa hieman sisään.






Jos jaksan.

Hyvästi tarpeeton tarpeeton

"Eino epäröi, hän tunsi olonsa lievästi järkyttyneeksi. Päätti sitten, että nyt sai riittää. Hän täytti lusikan vatkulilla ja vei sen isän suuta kohti. Isä oli miettivän näköinen, silmien välissä oli syvät uurteet. Viimein hän avasi suunsa. Ja alkoi hitaasti syödä. Ja kiroilla. Syödä ja kiroilla. Aivan kuin ne olisivat kuuluneet yhteen. aivan kuin niin olisi kuulunut tehdä."

(Mikale Niemi: Mies, joka kuoli kuin lohi)

Valinnan (ainkain näennäisen) vapauden luvatussa maassamme on saareke, jossa ei ole vaihtoehtoja (ei näennäisiäkään). Se on se paikka, johon elämäänsä jo mahan täydeltä maistaneet viedään heidän käydessään niin kertakaikkisen hyödyttömiksi, etteivät enää palvele yhteistä hyvää edes itsestään huolehtimalla. Ja sehän nyt on ihan ehdoton alaraja arvokkuudelle. Isäni äiree muutettiin joitakin vuosia sitten hitaan odotuksen huoneeseen, yksilöttömyyden yösijoille. Viime tiistaina jatkoi matkaansa. Lauantaina itken loput suruni siitä, ettei kukaan perheessä enää puhu oikeaa pohojalaasta.

Omistan eräät kysymykset Mummalleni, joka ei koskaan ihmisistä pahaa puhunut, vaikka hyvää syytä olisi monasti ollut: Onko olennaista, että voi syödä silloin, kun on nälkä? Onko olennaista, että voi mennä vessaan silloin kun ei ole enää nälkä? Onko oleellista, että pääsee päivittäin ulos? Onko oleellista, että voi mennä nukkumaan silloin kun väsyttää? Onko oleellista, että elämä tarjoaa muitakin mahdollisuuksia sielun iloille kuin television? Onko oleellista, että voisi käyttää itse valitsemiaan vaatteita? Onko oleellista, että voisi nähdä ympärillään esineitä, joiden kanssa on kauan elänyt, ihmisistä puhumattakaan? Onko oleellista, että olisi itse muutakin kuin kellontarkasti huollettu esine, joka sattuu olemaan lihaa, verenkierrollista lihaa?

Jälleen

Tuttavani kysyi maailman ihaninta irokeesivauvaansa tuudittaessaan: "Onko teillekin tulossa, vai harittavatko silmäni?". Auts. Mielessäni vastasin: "Silmäsi harittavat aika hemmetin paljon. Ainakin ajallisesti." Oikeasti vastasin hyvin hiljaa ja epäselvästi, että eipä kai tällä kertaa. Epämiellyttävää laittaa toinen häpeämään ja hävetä siinä samalla itsekin sitä, että se nyt vaan täytyy tehdä. Vastata. Valehtelu ei varsinaisesti kannata, koska siitä jäänee kyseisessä kysymyksessä helposti kiinni. Ellei sitten keksi toista valetta, josta ei jää kiinni, mutta joka taas tekee sen toisen ihan tavattoman surulliseksi. Niin surulliseksi, että itseäkin alkaa surra sitä, että se nyt vaan täytyy tehdä. Selittää. Suru vai häpeä, siinäpä julma pulma.

Mielimusiikkini

Ensimmäisenä päivänä peruskoulun ylemmällä asteella sai viimein sijamuotonsa, eksplisiittisesti. Tomi Vähäaivola katsoi ja kertoi: "Olet huora. Tosin asiakkaita sinulla ei ole. Noin rumaa ei pane kukaan." Ymmärsi ensimmäisen kerran hävetä. Rumuus ei sovi, ei naiselle. Ei edes huoralle, epänaiselle. Häpeässä jalostutti ulkoisensa. Huoraksi ei enää vuosiin ole haukuttu, ei rumaksikaan. Itseinho seuraa päivittäisessä paikatussa peilikuvassa. Suostuu sijaansa. Leipoo ja luovuttaa ruumiinsa miellyttäväksi katsottavaksi, vaikka se on hänen, häntä, hän. Huora hävisi huulilta, mutta humisee sisällä. Koristeeksi itsensä kaventavien kuoro. Lihasydämisen tavaran taikahuilu. Se on naiseuteni kipein laulu, SE.

Feministiksi tunnustautuva muotibloggari tohkaa, ettei se American Apparellin mainonta naisia todellakaan esineellistä. Nainen on kuvissa seksuaalinen subjekti, omilla ehdoillaan ruumiinsa esittäjänä.

American Apparel on yritys eettisellä virityksellä. Sen syvin syy, ja lopulta ainakin käytäntö, lienee sama kuin muidenkin vaatettajien. Kunpa naiset kuluttaisivat kuoreensa vielä vähän lisää. Ja naiset kuluttavat. Eettisesti kestävästi kuluttavat.

Etevimmänkään eettisen eepoksen leimaama postimerkki ei lämmitä, jos osoite viittaa aina vain sinne, missä mies katsoo ja nainen on katsottavana, kiihkeästi kelvattavana. Perustavan asetelman pysyessä vain pinnan pinnalliset arvot ailahtelevat eettisten trendien ajopuina. Kaikki hyötyvät kuluttajan kyetessä ulkoistamaan moraalinsa teoistaan tuotemerkeiksi. Mitä ei olisikaan vielä kyetty kauppaamaan?

Katse, jonka lähimpäni kohdistaa peittelemättömän totuuden paljastavaan, alastomaan alastomaan olemukseeni. Ei kohde, vaan kohdattava. Autenttisena sitä ei myydä, ei osteta. Se ei taivu tavaraksi. Hetkessä huoranhymni hiljenee ja soi syvän sinuuden sinfonia ja mutkattoman minuuden menuetti. SE siitä.