Mielimusiikkini

Ensimmäisenä päivänä peruskoulun ylemmällä asteella sai viimein sijamuotonsa, eksplisiittisesti. Tomi Vähäaivola katsoi ja kertoi: "Olet huora. Tosin asiakkaita sinulla ei ole. Noin rumaa ei pane kukaan." Ymmärsi ensimmäisen kerran hävetä. Rumuus ei sovi, ei naiselle. Ei edes huoralle, epänaiselle. Häpeässä jalostutti ulkoisensa. Huoraksi ei enää vuosiin ole haukuttu, ei rumaksikaan. Itseinho seuraa päivittäisessä paikatussa peilikuvassa. Suostuu sijaansa. Leipoo ja luovuttaa ruumiinsa miellyttäväksi katsottavaksi, vaikka se on hänen, häntä, hän. Huora hävisi huulilta, mutta humisee sisällä. Koristeeksi itsensä kaventavien kuoro. Lihasydämisen tavaran taikahuilu. Se on naiseuteni kipein laulu, SE.

Feministiksi tunnustautuva muotibloggari tohkaa, ettei se American Apparellin mainonta naisia todellakaan esineellistä. Nainen on kuvissa seksuaalinen subjekti, omilla ehdoillaan ruumiinsa esittäjänä.

American Apparel on yritys eettisellä virityksellä. Sen syvin syy, ja lopulta ainakin käytäntö, lienee sama kuin muidenkin vaatettajien. Kunpa naiset kuluttaisivat kuoreensa vielä vähän lisää. Ja naiset kuluttavat. Eettisesti kestävästi kuluttavat.

Etevimmänkään eettisen eepoksen leimaama postimerkki ei lämmitä, jos osoite viittaa aina vain sinne, missä mies katsoo ja nainen on katsottavana, kiihkeästi kelvattavana. Perustavan asetelman pysyessä vain pinnan pinnalliset arvot ailahtelevat eettisten trendien ajopuina. Kaikki hyötyvät kuluttajan kyetessä ulkoistamaan moraalinsa teoistaan tuotemerkeiksi. Mitä ei olisikaan vielä kyetty kauppaamaan?

Katse, jonka lähimpäni kohdistaa peittelemättömän totuuden paljastavaan, alastomaan alastomaan olemukseeni. Ei kohde, vaan kohdattava. Autenttisena sitä ei myydä, ei osteta. Se ei taivu tavaraksi. Hetkessä huoranhymni hiljenee ja soi syvän sinuuden sinfonia ja mutkattoman minuuden menuetti. SE siitä.