"Eino epäröi, hän tunsi olonsa lievästi järkyttyneeksi. Päätti sitten, että nyt sai riittää. Hän täytti lusikan vatkulilla ja vei sen isän suuta kohti. Isä oli miettivän näköinen, silmien välissä oli syvät uurteet. Viimein hän avasi suunsa. Ja alkoi hitaasti syödä. Ja kiroilla. Syödä ja kiroilla. Aivan kuin ne olisivat kuuluneet yhteen. aivan kuin niin olisi kuulunut tehdä."
(Mikale Niemi: Mies, joka kuoli kuin lohi)
Valinnan (ainkain näennäisen) vapauden luvatussa maassamme on saareke, jossa ei ole vaihtoehtoja (ei näennäisiäkään). Se on se paikka, johon elämäänsä jo mahan täydeltä maistaneet viedään heidän käydessään niin kertakaikkisen hyödyttömiksi, etteivät enää palvele yhteistä hyvää edes itsestään huolehtimalla. Ja sehän nyt on ihan ehdoton alaraja arvokkuudelle. Isäni äiree muutettiin joitakin vuosia sitten hitaan odotuksen huoneeseen, yksilöttömyyden yösijoille. Viime tiistaina jatkoi matkaansa. Lauantaina itken loput suruni siitä, ettei kukaan perheessä enää puhu oikeaa pohojalaasta.
Omistan eräät kysymykset Mummalleni, joka ei koskaan ihmisistä pahaa puhunut, vaikka hyvää syytä olisi monasti ollut: Onko olennaista, että voi syödä silloin, kun on nälkä? Onko olennaista, että voi mennä vessaan silloin kun ei ole enää nälkä? Onko oleellista, että pääsee päivittäin ulos? Onko oleellista, että voi mennä nukkumaan silloin kun väsyttää? Onko oleellista, että elämä tarjoaa muitakin mahdollisuuksia sielun iloille kuin television? Onko oleellista, että voisi käyttää itse valitsemiaan vaatteita? Onko oleellista, että voisi nähdä ympärillään esineitä, joiden kanssa on kauan elänyt, ihmisistä puhumattakaan? Onko oleellista, että olisi itse muutakin kuin kellontarkasti huollettu esine, joka sattuu olemaan lihaa, verenkierrollista lihaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti