Ei Suomessa varsinaisesti ole yhteiskuntaluokkia. Ja jos olisikin, niin kaikillahan on suurin piirtein yhtä hyvät mahdollisuudet valita elämänsä. On tasapääperuskoulu, puhumattakaan kaikesta muusta hairahtaneiden hyysästä. Että sen on ihan itestä kiinni mihin lokeroon loikkaa.
Tuntuiko lähes omalta ajatukselta? Kehotan hakeutumaan hetkeksi siivousalalle. Laitoshuoltotyöyhteisö on paitsi työyhteisö myös sinällään maailmaasi muuttava, lähemmäs eksistentiaalinen elämys. Luokkaretki.
Ohi on kaksi kesää. Ensimmäisenä siivoustyöpäivänä evö kerron kysyttäessä, mitä opiskelen. "No onkos se Jumalan olemassaolo jo todistettu?", joku kysyy, ihan vilpittömänä. Toinen kertoo säilyttäneensä lapsensa kastevedet pullossa. Kehotan merkitsemään pullon hyvin, etteivät päädy pyhät vedet virtsana viemäristöön. Se oli kaikkien mielestä eri hauskaa.
Toisena työpäivänä työtoverit alkavat uskoa, että kirosana ei haavoita sieluani. Paitsi että kieli krouvistuu, päästään myös todellisten teemojen äärelle. Keski-ikäinen palveluohjaaja luo pitkän, hiljentävän katseen pieneen taukotilaan ja murahtaa käyneensä aikoinaan sossussa. Pakko oli ollut, silloin, että sai lapsille vaippoja ostaa. Vaan eivät antaneet. Eivät perkele antaneet. Vaan tulipa siinä ovesta lapsineen sisään mannevaimo. Emmaljungan rattaat. Sossu kysyi ainoastaan, kuinka paljon.
Seuraavana kesänä sain kesätyöseurakseni Pienokaisen, herttaisen ja huvittavan alta täysi-ikäisen pojan. Ensimmäisenä päivänä talon ainoa ikänsä (47) miehenä siivonnut laski luomensa raolleen ja nojautui tuolissaan taakse kääräisten samalla kätensä niskaan. Ele ilmoitti, Raimolla on pidempää asiaa. Seurasi tosikertomus siitä, kuinka kerran oli kertakaikkiaan mentävä sossuun. Ihan perkeleen pakko. Vaan eivät sossusta antaneet. Niin ajoipa pihaan manne. Mersulla. Sisään, kun pääsi jo kysyttiin, että kuinka paljon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti