Elokuvamme nuoret epätoivot

Ruotsalaiset ovat karvan verralla kauniimpia, tipan tyylikkäämpiä, rahtusen rikkaampia ja ainakin aavistuksen avarakatseisempia. Mutta elokuvia osaavat he tehdä ihan epäuskottavan paljon meitä paremmin. Eikä tarvitse edes ennättää herra Bergmaniin. Jerusalem, Jalla! jalla!, Kopps, Niin kuin taivaassa, Ihanasti Rakastetut, Saariston lapset (se poikatukkainen pikkutyttö on ehkä sieluni), Kimpassa, Hip hei hutsu, Poppuläärimusiikkia Vittulajänkältä, Pekka Töpöhäntä, Takaisin maalle, och så vidare, och så vidare.

Toisinaan tuntuu, että meillä tehdään tasan kahdenlaisia elokuvia. Lapsellisille ja lapsille. Jälkimmäiset ovat olleet tyypillisesti onnistuneempia. Heinähattu ja Vilttitossu, Onni Von Sopanen, Pelikaanimies ja viimeisimpänä Risto Räppääjä (se Rastimon koiraelokuva on vielä katsomatta). Pakko purkautua Ristoa näyttelevän pojan ihmeellisyydestä. Pienisuuri idolini. Miten kymmen(?)vuotiaalla voi olla ehdottoman erehtymätön vivahteiden taju niin liikkeissä, ilmeissä, puheessa kuin laulussakin. Parempi kuin elokuvan yhdelläkään ammattinäyttelijällä. Lisää sitä lasta elävään kuvaan!

Suomalaisella mustavalkoisuuden jälkeisellä aikuisten elokuvalla on ollut toki hetkensä ja taitavatkin tekijänsä. Mutta yksi (Mollberg, Maa on syntinen laulu) on jo joukosta poissa. Ja tonen (Pölönen, Onnenmaa, Kivenpyörittäjän kylä, Emmauksen tiellä) aivokuollut (Karjalan kunnailla).
Lisäksi Lepän Perttukin on tullut tehneeksi kaksi lupaavaa tekoa (Pitkä kuuma kesä, Helmiä ja sikoja), mutta heittäytyi osittain jotenkin tehdyn vakavaksi uusimmassaan (8 päivää ensi-iltaan, josta on pakko sanoa se, että kolmipäinen katsojaseurueeni oli liittyä kummitusten joukkoon silkasta nauruhalvauksesta, kun ruutuun juoksutettiin kohtaus, jossa Leppilampi makaa pedatulla sängyllään kalsarit korostetun jalassa ja katsoo kaihoisasti kaukaisuuteen kyynel silmäkulmasta vierien. Mietin, miten ensi-illan kutsuvieraat saivat pokkaa ylläpidettyä.)
Ja tosiaan sekin vielä, että Jari Halosen Aleksis kiven elämä ei jostain syystä ole juuri kiitosta tai edes kiinnostusta kerännyt, vaikka puolestani ansaitsisi kumpaakin.

Suomalaisessa nykyelokuvassa toimii suunnilleen muutama kokonaisuuden kannalta lopulta periferinen osa-alue, kuten lavastus tai puvustus. Varmaan maskeerauskin, mutta eipä siitä sitten syvempiä tiedä, kun ei ole asian kummoinenkaan havaitsija. Kuvauskaan ei ehkä töki. Ongelma lienee etupäässä elämästä irrallisissa käsikirjoituksissa, ja näennäisnäyttelijätyöskentelyssä sekä sen ohjauksessa.
Ruotsalaiset ovat oivaltaneet löytää etsimänsä läheltä ja suuren vähästä. Että elämässä sinänsä ihan on kyllin kuvattavaa, mikäli halutaan kuvata nimenomaan elämää. Ei tarvitse käsikirjoittaa käsittämättömintä, äärimmäisintä ja kärjistetyintä, mitä käsille sattuu. Mieluummin pikemmin sellaista välttää, koska käsittämätön, äärimmäinen ja kärjistetty käsikirjoitus tuottaa käsittämätöntä, epäuskottavaa ja tarpeettoman dramaattista elokuvaa.
Ei sillä, etteikö epätavallisuuksiakin voisi kenties onnistuneestukin kuvata, mutta sepä vaatisi elokuvan kehyskertomukselta sekä henkilöhahmojen kokemusten ja suhteiden kehittelyltä huomattavasti liikaa enemmän kuin mihin suomalaisilla elokuvakynänkäyttäjillä on toistaseksi ollut kykyä, ja ohjaajilla/näyttelijöillä välineitä. Ja niinpä me aina vaan ja uudestaan näemme tarinoita, joiden ongelma on juuri se, että missään vaiheessa kukaan ei oikein mitenkään selitä, miksi kukakin henkilöhahmo tekee mitäkin elämääsuurempaa valintaa mihinkäkin suuntaan. Sääli, sillä pinnallinen toiminnan tarina, ilman olemisen ulottuvuutta, kun vaan ei mene kenenkään sielusta läpi.

Elokuvaväki on solidaarisen sisäsiittoisuuden saari. Haapkylä, Björkman, Björklund, Bardy, Edelman, Franzen, Louhimies, Leppilampi, Virtanen, Malmivaara ja mitä vielä muutamia näitä on. Menevät keskenään naimisiin ja viettävät ammatillista kimppakivaa niin, ettei kukaan lopputulosten katselija enää kykene erottamaan eri projekteissa jaettuja rooleja toisistaan. Toisaalta asiaa vaikeuttaa sekin, että "eturivin" (onko edes muita rivejä?) näyttelijämme näyttelevät uskomattoman uskollisesti aina samalla tavalla maneereja myöten. Ja aina yhtä pinnalla kelluen, koska kyse on pikemmin näyttelemisen näyttelemisestä kuin varsinaisesti näyttelemisestä.
Vikaa on toki jälleen käsikirjoituksessakin. Miksi dialogiin pitää itsepäisesti sijoittaa se, mitä tosielämässä ei sanota, vaan ilmaistaan. Eleitä ehkä (suuria sellaisia), mutta varsinkaan ilmeitä ei jaksa kukaan kovasti kehitellä. Toisaalta, enpä mene vannomaan, että niitä nykyisellä näyttelijätyön tasolla irtoisikaan. Eli edelleen puhutaan ja heitellään tavaroita. Huonoksi havaittua, mutta parempaakaan ei vaan kukaan pöytään paiskaa. Ja selvä, sillä mennään, mutta juuri siksi puheen olisi parasta olla aika perusteellisen tyylipuhdasta sellaista. Mutta eipä tärppää tässäkään. Vuorosanat karttavat todellista tapaa käyttää äidinkieltämme. Mistä maasta vai kuusta ne tulevat? Keitä kummajaisia ovat he, jotka sijoittavat sanallisen vuorovaikutuksen valovuosien päähän siitä, mihin itse koskaan olen teilläni törmännyt? Vai tulenko maata kiertämästä todella sieltä jostakin, missä kukaan muu ei ole koskaan käynyt? Ruotsalaisissa elokuvissa annetaan enemmän tilaa näennäiselle tapahtumattommuudelle ja hiljaisuudelle. Ja kun puhutaan, puhutaan niin kuin puhutaan. Ei niin kuin elokuvissa puhutaan.

Tämä koko ennakko-oletusten totinen taakka tuntemuksissani tartuin eilen suomalaiseen elokuvaan (Korkein Oikeus) ajatellen antavani sille vielä uuden sukupolven aidon mahdollisuuden. Kuulostaahan ihan kivalta ajatus nuorista taiteentekijöistä, joilla on vähän varoja, mutta epäilemättä rahaa enemmän sitä oleellisinta, uusia lähestymistapoja ja luovaa potentiaalia.
Mutta, jo paljon ennen kuin ehdittiin "paskaan seksiin", tuli selväksi, että edessäni soljuu pikemmin paaskaa elokuvaa, paaskaa elokuvaa. Paaskaa elokuvaa, paaskaa elokuvaa. Jälleen, aina ja ikuisesti. Turha on toivoa uutta toivoa. Ei sitä synny, ei rahalla, eikä rahatta. Ja koko kysymys rahasta alkaa kääntyä hävettävän huonoksi selitykseksi. Ainainen inutus siitä, ettei fantastiljoonaeurollista arvostusta ryöpy, ei nimittäin ole kovin onnistuneesti sovellettu syy huonolle käsikirjoitukselle ja heikolle näyttelijätyölle. Ei tässä low budget -tapauksessakaan. Hyvä kun ei paitsi maksa huonoa enempää, ei myöskään ole vapaaehtoistoteutuksena yhtään sen vähemmän ilmaista.

Mikä on, että aikuisen ihmisen (Olli ylinen, ohjaaja & käsikirjoittaja), olkoonpa kuinka nuori aikuinen hyvänsä, pitää taantua teini-ikäisen kapinamielisen koulun kevätjuhlanäytelmäkirjoittajan tasolle. Että tässä ois nyt tämmönen vitut kaikesta työtön, työtön, työtön, työtön -tyyppi (Noa, jotain symboliikkaako?), joka "tutkii eksistenssiä". Siis jotakin vitun syvällistä. Elokuvan syvällinen ja eksistenssikysymys tarkoittaa suunnilleen jotakin sellaista kuin, että "tuli on aineetonta". Hmm. vähän kuin ihmisen se ja tämä ja aikakin on sitä ja tätä, mutta ajatus, mitä ja mikä onkaan ajatus. En tietenkään tiedä tekijöiden omista eksistenssitutkimuksista, mutta mikäli syvällisyyden taso lähenee samaa kuin elokuvassa, ei olla ripari-iästä ihan hirveän pitkälle päästy. Olisivat kyselleet vaikka kavereiltaan, kehen kaksvitoseen koskee "siis aika on niinku niin tässä tälleen niin tiiviinä" -jutut. Käsi pystyyn. Niinpä. Voisko kädettömyydestä kenties tehdä jotakin johtopäätöksiä käsikirjoituksen suhteen? Henkilökohtaisesti ehdoittaisin Noan tutkittavaksi esimerkiksi erittäin eksistentiaalista ja ainakin itselläni kovasti työstön alla ollutta kysymystä, jonka käsittely ei edellytä ensinkään mitään niin "syvällistä" kuin inhimillisen aikaymmärryksen tuonpuoleisuuteen astumista: Kenelle olen? Kas, siinäpä oikea ongelma.
Vai, oliko kenties sittenkin tarkoitus sanoa, että liika ajattelu on tavallaan pahasta ja jotensakin niin elämälle vierasta? Ja liika ajatteluhan on avaruutta, kaikkeutta, aineettomuutta ja tiivistä aikaa. Ikävä kyllä näin elämälle vieraassa elokuvassa ei elämälle vieras oikein pääse oikeuksiinsa. Joten, jos ohitin pointin, olen oikeasti pahoillani. Niin vain tapahtui.
Eksistenssiä tutkiessaan Noa polttelee sivutoimena pilveä joka vitun päivä ja "hei lapset!", sillä on älläsdeetäkin(!) taskussa. Ja kohta se jo tapaakin kivan tytön ja kivan sedän, jolla on muuten mielenterveysongelma(!). Ja tyttö (Ronja, jotain symboliikkaako?) ei tykkää pössyttelystä, koska sillä on eri arvomaailma. Ja se näkyy siinä, että sen kavereilla on ihan tavalliset tukat ja yksiväriset, tai korkeintaan raidalliset, vaatteet ja hopeakoruja ja niiden mielestä Ronjan beigepohjainen paita, jossa on kuvioita(!) on "ainakin ihan hirvee!" Mutta onneksi se setä (Ilmari) taas tykkää pössyttelystä ihan omakohtaisestikin. Ja homma meneekin niin vitun yli siinä vaiheessa, kun se nostelee ties kenen tilejä tyhjiksi, ostaa kultasankaiset aurinkolasit, valkoisen puvun, Ferrarin (tms, joka todennäköisesti kuvattiin sisään kuviin vain siksi, että jollakin sattui olemaan just sopivia suhteita. Että ehkä ihan helvetin hyvä sattuma, saatiin kallis auto tähänkin köyhäilykyhäelmään.) ja polttaa viisikymppisiä(!) nuotiossa. Ja poliisit(!) tulee ja vie sen Lapinlahteen(!).
Tapahtumien päätteeksi Noalla on olo, että tulipa petettyä ehkä kaikki. Ja nyt siis ei enää todellakaan Noakaan tarvii älläsdeetä, koska "se ei ratkaise mitään". Helpon epäratkaisun välttämisestä seuraa tunnetusti vierotusoireita, joita kyherrytään jostakin sinänsä käsittämättömästä syystä kärsimään kirkon(!)penkkiin. Kun enkelit alkaa uskomattoman upeiden kuvatehosteiden avustuksella näyttää tosi pahoilta, pitääkin jo nousta ja juosta ulos kesään. Ja sieltä ulkoa Noa sitten ottaa ja soittaa maaseudun rauhaan vetäytyneelle Ronjalle puhelun, joka muuttuu pian vitun riipaisevaksi riidaksi (viihdyttävämpiä sellaisia olen käynyt ilman käsikirjoitustakin), joka huipentuu suunnilleen seitsenkeretaiseen "haista paskaaaa!"-huutoon jo suljetuun puhelimeen. Ehheh. Elokuvassa, jossa vittua käytetään juuri niin usein ja uskottavasti kuin kirjaston "nuoriso-osaston" hyllyillä, ei "haista paska" enää oikein kovasti kulminoi. Ei edes useampaan kertaan ja kieltämättä erinomaisen raivokkain ilmein huudettuna.
Puhelun päätyttyä onkin sopivasti jo suuren tuomion aika. Noa joutuu vieroituskuvitteellisen oikeusistuimen eteen. Syyttäjänä heiluu kolme ihan vitun Ronjan näköistä naista. Nunna, psykologi ja pvc-suttura (mitä syvällistä kulttuuristen symbolien käyttöä!). Ja kun nunna, psykologi ja pvc-suttura ovat syytöksensä sihisseet, Noa näkee kaksi mustaa ja niin pelottavaa hahmoa. Ja toiselta se lyö pään pois(!). Ja toinen on sitten varmaan vähän kuin tuomari. Ja kun Noa menee lähemmäksi sitä, se näkee, että voi oivallus, sehän oon mää ite. Että mää oon mun ylin tuomari. Että niinku se kaikista korkein oikeus on mun oman pään sisällä. Ja nythän mää tästä heti ensin vähän masennun ja mun siis ihana anarkisti(!)ystävä Elisa (Laura Birn, jonka maneerit alkaa jo oikeesti olla liikaa) lausuu mulle nuhaisella äänellä herkkistä ja aika tosi syvällistäkin eläinsatua ja silittelee mun tukkaa, kun mää vaan itken ja itken. Ja lopulta mä kyllä ihan varmasti vielä pussaan Ronjaa ja lakkaan vittuilemasta Kelassa. Mut anarkismistani mä en silti luovu ehkä koskaan, niinku ei luovu Elisakaan, joka on freelance-journalisti ja tekee juttuja esim. Voimaan(!) ja on niin tosi jotenki fiksu, että osaa muotoilla sellaisia niin killereitä iskulauseita kuin vaikkapa "yksityisautoilu on elintasosairaus" ja "yks elämä mä teen vittu ihan mitä mä haluun". Että kymmenen-nolla.

Making ofissa, joka on näin estoitta epäkelvon elokuvan kohdalla aina katsottava, tekijäryhmä kertoo ihan itse, että Korkein Oikeus on syvämietteinen (vai mikä se oli). Aika erikoinen tapa puhua pinnasta, joka on niin pintaa, että on pinnastakin vielä pintaa. Myös sanapari "musta" huumori mainitaan. Aika erikoinen tapa puhua "tahattomasta". Mutta nään on niin näitä näkökulma-asioita.
Tuottaja tohkaa samaisessa tekemisvideossa, että kun huumeet on niinku tabu. Siis just näin. Ehkä rohkeeta ja rajojarunnovaa. Kyllähän me ehdottomasti vielä yksi huumeet voi saada pahaakin aikaan -elokuva tarvittiin. Samainen tuottaja jatkaa myöhemmin kertomalla, että ei aio tehdä koskaan elokuvia ilman, että niissä on jotakin moraalista pointtia. Moraalinen pointti, päivän sana. Mikähän se olikaan tässä elokuvassa? Että polttelethan pilvee vaan niin kauan, kun on kivaa. Ja älä anna vanhoille sedille älläsdeetä, kun niillä voi olla mielenterveysongelma. Ja älä myöskään tuota pettymystä kivalle tytölle, joka tykkää oikeesta susta. Ja älä hei koskaan lannistu. Ja jos senkin vielä ymmärtäisit, että sä itse kuitenkin oot se, joka sun valinnoista hei kärsii. Ei kukaan muu. Ja kellekään muulle et saa vastuuta vieritettyä. Näin on.
Kiitti, taas opittiin. Lisää tätä, niin alan jo ottaa yhteyttä Korkeimpaan oikeuteen, josko siis tosi törkeästä naiiviudesta jotain muuta kuin päänsisäistä tuomioo (=itsekritiikki, jota kaikilla ei näemmä ole, vähän niinku ei omatuntoakaan) olisi kuitenkin langetettavissa.

Enkä mitenkään nyt halua lannistaa ketään. Tehkää edelleen. Mutta laskekaa ensin vaikka kymmeneen.

(Ehdin juosta piiloon.)