Olipa Ylioppilaslehdessä tällä kertaa tottavie muutakin lukemisen arvoista kuin totuus by Kari Heusala. Ikävä kyllä se toinen lukemisen arvoinen oli niin ikään lyhytsanaista (mutta aiheesta on luettavissa lyhyesti - jälleen - lisää erään siitä monessa mielessä osallisen ansiosta).
Siis, sivun 20 jutussa Sepät syntyessään pohditaan perustellusti perustavia asioita. Miten suhteutuvat toisiina käsitteet vammainen, taiteilija, vammais- ja taide? Entisestään tiivistäen: kuinka tekeminen on tekemisissä olemisen kanssa? Saako tekemisensä (taide) anteeksi olemalla (vammainen)? Tuleeko "kaikkensa yrittävää" (joka vammainen ei vammansa puolesta mitenkään automaationa ole) ylistää liiotellusti tai tyystin aiheetta?
Ja, saako sen, ettei ole (vammainen), anteeksi tekemällä (taide)? Voiko vammaisuuden kokemuksesta kertovaa, ja siksi sisällöltään erityisesti vammaisille merkityksellistä, vammaistaidetta olla olemassa irrallaan tekijän vammaisuutta tai vammattomuutta koskevasta kysymyksestä?
Aihe on askarruttanut aiemminkin (ja epäilemättä monia mielevämpiä muitakin, mutta myös itseäni): Saako teos elää tekijästään itsenäisen elämän, ja tämän itsenäisen elämän myös, mitä kritiikkiin tulee? Näkökulma on nyt tosin toinen: Saallitaanko tekijälle osuva palaute teoksesta, joka palaute on kaiken kehittymisen oleellinen edellytys? Ja suodaanko taiteen kokijalle (vammainen tai vammaton, nainen tahi mies, rikas taikka köyhä) "tämä kertoo minusta, siitäkin huolimatta että tekijä ei ole meitä"-kokemus?
Omistan joitakin kehitysvammaisen taiteilijan töitä. Ne ovat värikkäitä, hauskoja ja hurjalla tavalla kauniita. Mutta ne eivät ole vammaistaidetta, eivätkä teknisesti korkeatasoisia. Saiko tämän sanoa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti