Tahdotko päästä taivaaseen ottamalla Jeesuksen sovitustyön vastaan?

Toisinaan kannattaa ottaa etäisyyttä ja kysyä kysymykseltä, mistä tulit, minne menet ja mikä on mielesi.

Jonakin päivänä sitä vääjäämättä huomaa, ettei aamulla puettu ruumiin uhkeimpien ulokkeiden tukirakenne enää ansaitse nimeään. On aika vierailla liikkeessä, joka mitä ilmeisimmin ansaitsee nimensä, sillä sen nimen alkusointu mätsää kivasti tuotteeseen, jota sieltä monien muiden tapaan haen. Ja joo, on se kyllä fyysisestikin lähinnä. Täytää siis paitsi käytännölliset, myös esteettisesti äärimmäisen tiukat vaatimukseni.

Vierailen harvakseltaan vaatekaupoissa. Vielä harvemmin niiden kassoilla. Maailma on edellisestä käynnistä muuttunut. Kassa ei olekaan enää paikka, jossa vain pienesti sanotaan hei ja kiitos. Nykyisin on lisäksi vastattava maailmaasyleilevään kysymykseen, ja kenenkään etukäteen varoittamatta.

"Haluatko osallistua rintasyöpäkampanjaan kahden euron hintaan?"

Hetki pysähtyy. Mitä tohon nyt sanois.

"Ilman muuta." Onhan se kokolailla kuvottavan itsekästä ostaa tässä vain itselleen kahdet uudet rintaliivit - ja vielä puoleen hintaa - kun toisilla ei edes ole rintoja. Tai puolia niistä. Saanko heti vaikka toisenkin nauhalenkin. Vien sen miehelleni, sillä haluaisin hänenkin viestivän sen kaltaista empatiaa rintapuolia kohtaan, että se ylittäisi miehille tyypillisen häveliäisyyden, joka estää heteroherraa paitsi pukeutumasta pinkkiin muussa kuin ehheh-mielessä, myös puhumasta kahvipöydässä avoimesti suvunsa naisten rintamataisteluhistoriasta. Olen nimittäin jo aikaa sitten päättänyt, että meidän kahden tiedostavan aikuisen perheessämme ollaan avoimia, otetaan tissiasiatkin asioina ja pidetään lauta lähimmäinen mielessä. Miehenikin tykkää ideasta.

"Olen ostanut jo omani. Se on toisen takin rinnuksessa."
En tietenkään ole koskaan ostanut ensimmäistäkään vaaleanpunaista vaatetta, saati nauhanpätkää. Mutta välitän siinä määrin kassahenkilön ajatuksista, etten tohdi antaa itsestäni vaikutelmaa omaan napaansa nauravana naisena, joka ei auta silpomisuhan alaista siskoaan syvässä hädässä, vaan peilityynellä mielellä tyytyy ostamaan uusia kannattimia oman rikkumattoman ruumiinsa painoa tukemaan. Ei koske minua kuoppa kenen hyvänsä rinnassa. Mutta julkijulkeaksi en kuitenkaan ryhdy.

"Ei kiitos."
Syöpätutkimus on hyvästä, mutta tilanne auttamattoman absurdi. Että ihanko tässä samalla, kun sijoitan parikymmnetä euroa rintavaan elämänlaatuuni, voin myös tehdä syyskauden vapaaehotisenpakollisen katu-uskottavan hyvyyshankinnan. Voisinko samaan saumaan osallistua myös kiinan konehalleissa rintaliivejäni henkensä pitimiksi puputtavien nuorten naisten itseilmaisumahdollisuuksia tukevaan Näköiseni nauha-kampanjaan, jossa valittavana on nejä erilaista nauhamallia kuudessa värissa ja seitsemällä eri kuosilla, jotta jokaiseen asukokonaisuuteen löytyy sopiva kombinaatio. Sielläkin kellertäväihoisten sisarieni joukossa on monta sisäistä elämäntapaesteetikkoa, jotka sopivan tuen voimin ovat mieli visioita väpättäen valmiina esittämään minuuttaan ammatillaan, harrastuksillaan, vaatevalinnoillaan, vartalollaan, kotinsa sisustusratkaisuilla, tuntemillaan ihmisillä, musiikki- ja elokuvamauillaan, puolisoidensa valinnalla, lastensa elämällä, ja tosiaankin, myös eettisillä valinnoillaan. Ollapa hyvä sanan kaikissa vivahteissa. Se nyt on ihmisoikeus jos joku.

En ole vielä vastannut. Myyjän kysyvä ilme. Aavistan, että juuri nyt, tässä nimenomaisessa hetkessä moraali ja oma itseilmaisuni ovat aikeissa lyödä YYA-sopimuksen hengessä kättä päälle. Enkä sittenkään pidä siitä. Että eipä (todellakaan) kiitos. Se on vastaukseni. Nimittäin, kun malttaa aikansa työnnellä vaaleanpunaisia nauhoja näkökenttänsä edestä, saattaa tavoittaa kuvan, jossa kärsivä ihminen ja kaksi euroa keräyskassaan kilauttava kuluttaja katsovat toisiaan väliin jäävään mielikuvamaailman hiljetessä. Paitsi että he eivät koskaan katsoisi toisiaan. Kärsivä katselee kenties rajallisuutensa raadollista tosiasiaa ensimmäistä kertaa silmästä silmään, kilauttaja kuikuilee kuvaansa kerrokerrokenenelämäonparas-peilistä. Näkökenttään pukkaa pyytämättä kärsimyksen perverssin hyödyntämisen varjo. Hyödyntämisen sellaisiin tarkoitusperiin, jotka ovat osittain kieltämättä vilpittömiä, mutta samalla myös omia.
Onnistuimmeko lopulta siis tuotteistamaan kaikkinaisen hyvyyden lisäksi myös hyvyyden eettisessä merkityksessä? Se on jo jotain. "Eikä tässä vielä kaikki kaikki." Moraalista hyvää kielivä tuote ei voi olla kantamatta itsessään myös kärsimyksen tuotetta, johon sen olemassaolo ja oikeutus on sidottu. Vieraantumisemme reaalielämästä kohti mielikuvarakenneltua olemisen teatteria on edennyt pisteeseeen, jossa kaikki ympärillämme, riippumatta onko kyse eri tasoisesta elollisesta vai elottomasta, onnesta vai pohjattomasta pahasta, taipuu palvelukseemme, minuutemme näettäväksiluomisen salaattibuffetiksi, jossa on kyllä varaa keveinkin perustein valita, mutta, yksinomaan salaattiaineksista. Miten on, otetaanko vai jätetäänkö?

Kyllä kiitos, otetaan. On hieno juttu, että kunhan kaikelta muulta minuuteni tiettäväksitekemiseltä ennätän, niin voin napsia pikantiksi lisäksi annokseeni myös noita etiikkakurkkuja. Ilman edullista mahdollisuutta aiheuttaa vastaankulkijoissa sydämmellisyyssäväreitä tuskin ensimmäinenkään tuikitarpeellinen keräys keräisi kokoon kovin merkittäviä summia. Tarkoitus pyhittäköön aina vaan keinot, sillä elämmehän nyrjähtäneessä maailmassa ja niin se on. Niin se vain on. Nyrjähtäneessä maailmassa ei kenelläkään pitäisi olla varaa pitää kiinni yltiöitsekeskeisistä eetisistä ihanteistaan koskien auttamisaktien motiiveja. Paras ottaa ja heittää kolikko kassinpohjalta, asetella sulka hattuun ja olla tyytyväinen, että rintoja saadaan pelastettua rivikaupalla, kunhan vaan kaikki yhdessä uskotaan, että vaaleanpunaiset hyvyyspisteet tekevät meistä kaikin tavoin kauniimpia katsella.

Ei kiitos, hylkään koko pöydän. Myös etiikkakurkut. Rajoittamatton itseilmaisumme (joka liittyy liiaksi erinäisten asioiden omistamiseen ja kyvyttömyyteen kohdata kanssaeläjämme ulkopuolella tuon kaiken itseensä sisällyttävän yksilöllisen olemistarinamme) paletti on keskeinen syy suureen määrään moninaista inhimillistä kärsimystä paitsi välittömässä elämänpiirissämme, myös kaukoidän puputushalleissa ja niin edelleen. Niin etovan edelleen.
Saatan kieltämättä kuitenkin kunnioittaa erinäisiä keräyksiä lahjoittamalla jotakin jonnekin. Enkä lupaa pyytää pyhyyteni poltinmerkiksi ensimmäistäkään nauhaa, rintamerkkiä tai heijastinta. Saatan myös olla jakamatta ensimmäistäkään puupenniä. Valinta jääköön meidän kahden väliseksi, kärsimyksen ja minun. Kärsimyksen, jonka piirteistä - vaikka itse en voi sanoa omakohtaisesti sitä kovasti kokeneeni - olen vierestä seuraten jotakin osakseni saanut tavoittaa. Ja, niiden piirteiden punelmassa kaksi julkista euroa näyttäytyy, mahdollisimman dramaattisesti ilmaistuna, lähinnä juudaksen kolikkona sinne, missä eletään sen sisässä, jonka äärelläkään ei riitä edes sanattomuuden sanominen. Sekin kun on liiaksi kilsee ja kuvastaa yritystä määritellä eli hallita eli sietää. Kärsimys ei absoluuttisuudessaan kysy rahaa (ei vähää, eikä paljoa), vaan koko sielun. Ikävä kyllä, vaikka se kuulostaakin turhan suureelliselta ollakseen totta.

Johtopäätöksiä. En pidä siitä maailmasta, josta "Haluatko tukea rintasyöpätutkimusta kahdella eurolla ja saada tukesi todisteeksi pienen ja suloisen symbolin?"-kysymys on tulossa. En siitäkään, johon se on menossa. Ja vähiten sen mielestä. Tässä myötäelämisen esittämisen (enkä viittaa esittämiseen minään sinänsä valheellisena toimintana) maailmassa on eläminen, mutta ei koskaan tästä maailmasta. "Ei kiitos" vaaleanpunaiselle nauhalle rintapielessä, "kyllä kiitos" myötäelämisen väriselle nauhalle rinnan sisäpuolella.