Ikiaikaiset ovat tarinat lukion lukematta läpäisseistä ja lahjallisista, joiden ei harjoitella ole tarvis. Kuka meistä voisi välttyä kuulemasta sadat sankarsaagat siitä, ettei jälleenkään yhtään viitsinyt, ehtinyt tai kyennyt lukemaan, mutta tuli kumminkin numeroksi yhtä ja toista ja plussia, aikamoista. Kukapa ei olisi toisinaan itse sortunut laiskan lahjakkuuden lauluun.
Käsitys älykkyydestä ja lahjakkuudesta aina syntymästä saakka viisasten kiveäkin kovemmalla geenien voimalla, ympäröivästä tyystin irrallisesti, yksilöä määräävänä ominaisuutena, on aiheuttanut mittaamatonta inhimillistä kärsimystä sekä moninaisia menetettyjä mahdollisuuksia, niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin todellisuuden kohdalla, aina yhteiskuntiin ulottautuen. Ja, aina vain mittaamme hengettömiä kuviokikkailulukuja ja pohjanmaanjoetnumeroita päättääksemme kenestä on ja mihin. Aina vain tyhmät synnyttävät tyhmiä, älykkäät entistä älykkäämpiä.
Mikäli haluat edelleen jatkaa masturbaatiotasi älykkyysosamääräsi tai ylioppilastodistuksesi äärellä, älä missään tilanteessa tartu Kai Hakkaraisen, Kirsti Longan ja Lasse Lipposen yhteisteokseen Tutkiva oppiminen - Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen synnyttäjinä. Vaikka ethän toki tarttuisikaan, sillä tunnet epäilemättä kirjan keskeiset sisällöt jo ihan verrattoman älysi perusteella. Sen sukkelan älyn, joka paneutumisen sijasta päättelee pikimmiten kaiken sen, josta ei koskaan ole kuullutkaan.
Mutta mitäpä muun muassa sanoo tuo päivän sana, jota me lahjattomat emme toistaiseksi mitättömistä mielistämme kykene kaivamaan: "Lahjakkuutta pidetään nimenomaan ahkeruuden vastakohtana, mistä seuraa, että ihmiset yrittävät salailla omaa ponnisteluaan vaikuttaakseen lahjakkuuksilta, joille kaikki on selvää ja helppoa. Tällaisen lahjakkuuden esittäminen on valitettavasti varsin tehokas oppimisen este, sillä eihän täydellisen ihmisen enää tarvitse oppia mitään. Omien rajoitustensa tiedostaminen saisi hänet vaikuttamaan heikolta ja pudottaisi hänet erikoislahjakkuuksien kategoriasta. Onneksi tämä lahjakkuustauti ei vaivannut esimerkiksi Albert Einsteinia. Hän myönsi avoimesti olleensa erityisen hidas oppimaan."
Eri hyvin sanottu.
Kirjan keskeisimpiä toteamuksia on se, ettei lahjakkuus ole mitenkään erotettavissa yksilön sisäiseksi saarekkeeksi. Sen synty ja olemassaolo on monisyisesti kehkeytyvä ja vuorovaikutteinen prosessi, johon osallistuu yksilön lisäksi myös ympäristö, niin fyysisessä, sosiaalisessa kuin kulttuurisessakin merkityksessä. Nojaamme älykkäässä toiminnassamme ja ajattelussamme erilaisiin välineisiin, yhteisöjemme käytäntöihin, tunteisiin ja menneiden sukupolvien käsittelliseen ja fyysiseen perintöön. Joka sanoo syntyneensä lahjakkuudeksi, sillä on suuri suu.
Lukion lukemattomista päästyään huomaa korkeakoulutasollakin kohtaavansa jatkuvasti heitä erityisiä, jotka käyttävät luennot (sekä omat että lähinnä istuvien) keskinäiseen keskusteluun kuulumisista, yhteiset keskustelut vaikenevaan ahdistumiseen siitä, kuinka kaikki äänessä olevat ovat juuri niin uskomattoman väärässä ja vääriä, ja lopulta lukevat tenttikirjansa vajaa puoliväliin Sinkkuelämää-boxin sisältöä sivusilmällä seuratessaan. Menestyksekäs numeroin ilmaistu opintomenestys ei uskoakseni heidän kohdallaan mittaa henkilökohtaista lahjakkuutta, vaan lähinnä järjestelmällistä ja järjestelmän vähä-älyisyyttä.
Ja se oleellisin. Miksi opiskeletkaan asioita, joita et halua varsinaisesti opiskella? Ja jos kuitenkin salassa opiskelet, miksi luulet kenenkään nostavan hattunsa välkkyysvalheesi voimasta korkeammalle? Älykästä, etten sanoisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti