Ihmiset ympärilla kantavat lasta. Sisällään tai ulkopuolellaan. Kaverille toista, serkulle esikoista, miehen sukuun kaksin verroin lisää joukkoa iloista.
Olen matalalennoillani miettinytkin monesti, että mitäpä siitä, jos en saakaan pyyteetöntä rakkautta, ansaitsemaani arvostusta tai inastakaan ihailua osakseni? Mitäpä silläkään on varsinaisesti väliä, jos en päiväkausiin vaihda sanaakaan yhdenkään talouteeni kuulumattoman kanssa, poislukien työnsä puolesta puhuvat?
Sillä, jos tilanne käy kestämättömäksi, voin aina synnyttää itselleni seuraa, joka pysyy lojaalina vuosikaupalla, ja mikäli onnea on, jopa vuosikymmeniä. Samalla saan myös viettää taivaallisia välivuosia videovuokraamon läpikatselun merkeissä, sillä subjektiivisen päivähoito-oikeuden villinkortin aion todellakin esittää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Vilkas lapseni näet kaipaa jo kehdossa hoivaajaansa henkisesti väsyttävän määrän virikkeitä. Ja töihin meno ei päivähoidosta huolimatta tule kysymykseen, sillä tilanteen väärintulkinnan vaara olisi olemassa. En tarjoa uudelle elämälle edellytyksiä vain saadakseni kuulla kuuluvani niiden luonnonvastaisten äitien joukkoon, jotka setelinkuvat silmissään kiikuttavat killinsä kokopäivähoitoon, vaikka vauveleiden ikää lasketaan vielä kuukausissa.
Kenties kaikkein kivointa lienee kuitenkin se, että voi viimein liittyä lapsettomien loputonta itsekkyyttä laumainnolla kauhistelevien kuoroon, mikä tulee toisten virheitä väsymättä analysoivalle rikkiviisaalle mielelleni tuottamaan epäilemättä suurta iloa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti