Sekin on jonkun lapsi. Silläkin on äitinsä. Pieni punertavatukkainen pallero.
Näin pyrkii sosiaalityöntekijä kuulemma elämäneroosion kovimmin kuluttamien kohdattaviensa kohdalla mielensä pohjalla miettimään.
Kotiratikassa sitä päivien vieriessä punnitsee todellakin kaikkea. Ja eksyipä tuossa toisena kertana mieleen sekin merkittävä ajatus, että voisiko kuvattua sossumetodia soveltaa käänteisesti. Miksipä ei.
Itse en ole toistaiseksi kekarakuumeesta kärsinyt. Mikäli lapsenläheisyyslämpöä poskille koskaan nousisi, tilanteessa, jossa ilmeisin hoitokeino ei vaikuta sivuoireittensa vuoksi ratkaisulta ensinkään, tulisin epäilemättä marssittamaan mielikuvieni hentojen tuoksujen, pehmeän ihon ja levollisten sävyjen keskelle pistävän hajun, parkkiintuneen poskipään ja liantumman toppatakin.
Hertta Hilja Helinä. Hänkin on joskus jonkun sossunämmän asiakas. Hänenkin lapsensa haetaan kerran huolehtivampaan huostaan. Hänkin vielä levittää puiston hämärässä humalapäiset haaransa heimoveljien hinkata.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti