Televisiosta tosiasioihin, joita turhat tunteet pyrkivät peittämään

Tunnen likeisesti ihmisiä, joille televisio on lakkaamatta taustarupattava perheenjäsen. Välistä tuon perhesuhteen syvintä olemusta on vaikea tavoittaa. Jos televisiota ei katso, tuntuisi luontevalta vaihtoehdolta kuunnella mediaa, joka välittää sisältöjä nimenomaan nille, jotka haluavat kuunnella. Toisaalta, omapa on elämänsä. Ainakin siihen pisteeseen asti, kun taukoamattoman television tilanteeseen syntyy lapsi, jonka kyvyt käsitellä informaatiota ovat rajalliset. Yhtälöstä saattaa seurata pysyvä stressitila, jolla on vaikutuksensa hermostojen kehitykseen aivoissa, jolla taas on vaikutuksensa epäilemättä moneenkin asiaan, mutta keskeisesti esimerkiksi lapsen kehittyvään kykyyn säädellä tekemisiään ja ajattelemisiaan, jolla taas on vaikutuksensa mahdollisuuksiin suorittaa pitkäjänteisyyttä vaativaa toimintaa, joka on kaiken tavoitteellisen toiminnan oleellinen luonne.

Väärin. Sanomaani ei saa sanoa, koska, mitä lapsenkasvatukseen ja kehitykseen tulee, ei kenelläkään, edes alan asiantuntijoilla ja tutkijoilla (joihin ryhmiin en lukeudu), ole oikeutta antaa ymmärtää tietävänsä jostakin asiasta jotenkin ketä hyvänsä paremmin, vaikka se oikeastaan on esimerkiksi juuri asiantuntijoiden työn ainoa tarkoitus. Perustelluinkin suositus vastaanotetaan herkimmillään suunnilleen kaikkeen liittyvänä noitavainolakina, jonka äärellä äidin on kyseenalaistamaton oikeus kokea tulevansa epäoikeudenmukaisella tavalla tuomituksi ja syyllistetyksi. Kaunis, mutta älytön, myytti parhaasta mahdollisesta äidistä elää edelleen. Juuri minusta tehtiin juuri tämän lapsen äiti, koska olen juuri tämän lapsen äidiksi paras mahdollinen, ja tunnen juuri tämän lapsen paremmin kuin on miltei mahdotonta, ja siksi myös ratkaisuni ovat ihan sitä parata mahdollista, eikä kenelläkään ole varaa arvostella minua niistä, koska minähän se lopulta olen, joka juuri tämän lapsen kohdalla tietää parhaalla mahdollisella tavalla parhaan mahdollisen. Aivan kuin vanhemmuus ei olisi jatkuvaa joksikin tulemista, vaan pikemmin muuttumatonta olemista. Kaikista karkeinta on tietenkin, että ihminen, jolla ei itsellä ole lapsia, eikä siis kokemusta, uskaltaa muodostaa mielipiteen. Aivan kuin kokemus sinänsä olisi jotakin. Kokemuksesta saattaa kyllä kehittyä sitä jotakin, mikäli sitä kyetään hyödyntämään, joka hyödyntämisen kyky ei kuitenkaan kulje käsikädessä itse kokemuksen kanssa.

Ja mitä ihmeen esoteerista kokemusta vaaditaan siihen, että osaa painaa toisinaan television off-nappulaa?

Ei, ymmärrän tietenkin tahallani väärin. Se, mitä minulta puuttuu on sisäpiirin tieto siitä, kuinka rankaksi elämä voikaan muodostua silloin, kun televisiota ei voi pitää seurana päällä kuin aina vaan joskus ja välillä.
Kuulostaa todelliselta haasteelta, vaikka olenkin pärjännyt jo toistakymmentä vuotta kokonaan ilman.

Siinäpä se. Helppo on puhua, jos televisio ei lukeudu omiin tuttaviin. Pysyä nyt ihan hiljaa vaan ja hyväksyä se, että jos äiti ei saa pitää tuttua ja turvallista tekijää elämässään, tulee mieli murheelliseksi. Sehän se on pahinta lapsenkin kannalta. Äiti, joka itkee iltapäivän pelijuontajien ikäväänsä kuvakirjan sivuille. Jos itselleni koskaan mistään television taustaväninään verrattavasta asiasta tulee mielenterveyteeni välittömästi vaikuttava tekijä, pyydän, steriloikaa minut välittömästi ja varmuuden vuoksi myös mieheni.

No tuo oli kyllä julmaa. Kohtuutonta. Että nyt ollaan tekemässä äitiydestä suoritusta, joka syö sisäänsä kaiken muun elämän. Jos muu elämä viittaa kyvyttömyyteen painaa muovista nappia muutaman tunnin välein, niin sen lapsi tullessaan tulee epäilemättä syömään. Ja paljon muutakin, luulisin.

Eikä yhtään sillä, että pitäisin muovista laatikkoa yksinomaisena syyllisenä moniin, tai edes suuriin, ongelmiin. Niin pientä monen muun suositeltavan rinnalla, joiden ääneenlausumista on suomalaisen kasvatuspsykologin parempi olla edes suunnittelematta, mikäli mielii säilyttää keskusteluyhteyden vanhempiin, joiden asiallisen ajattelun punainen luurinäppäin on jo ennestään kulunut tunnistamattomaksi. Tällaista muuta voisi edustaa esimerkiksi perusteltu näkemys siitä, että turvallisen kiintymyssuhteen kehittymisen kannalta optimaalista olisi, jos lasta ei tarvitsisi laittaa, nykyisten ryhmäkkokojen vallitessa, päiväkotiin alle kolmivuotiaana.

Sika sitoo naisen kotiin. Estää naista etenemästä työelämässä ja perhettä maksamasta asuntolainansa. Se ei ymmärrä, ettei naisen identiteetti voi liiaksi kiertyä äitiyden ympärille. Siitä seuraa surua suunnilleen kaikille.

Aivan kuin lapsilla olisi oikeasti vain vanhempi.

Sinäpä sen sanoit, senkin sydämetön. Yksinhuoltajat. Yrität sanoa, ettei yksinhuoltaja voi kasvattaa kuin kaistapäitä. Että yksinhuoltajaperheen onni on oleellisesti ohuempaa.

Nimenomaan. Puhu mitä hyvänsä yleisellä tasolla ja ihanteiden tarpeellisesta näkökulmasta, sanomisesi yksityistetään ja suomitaan suovaitsemattomiksi realismiryöpyllä.

Miksi onkaan niin helppo hyväksyä lausunto siitä, että olisipa hieno homma, jos kaikki lajittelisivat biojätteensä. Gulp, enpä ole tullut ajatelleeksi. En silti koe identiteettiäni uhatuksi tai elettyä elämääni vääräksi. Ostan biojätepussea ja heitän jatkossa niihin omenankarat ja kurkunpäät. Aina en jaksa. Nukun yöni silti hyvin, enkä kirjoita vihaista postia YTV:lle elämääni puuttumisesta niiden ruskeiden muoviastioiden kautta, jotka aina roskakatoksessa käydessäni muistuttavat minua siitä, etten ole erheetön ja toiset saattavat olla erheettömämpiä.

Vanhemmuus on epäilemättä haastavaa. Kannattaako siitä tehdä entistä haastavampaa kuvittelemalla, että kaikessa olevan kyse, jos ei minusta, niin minusta nyt ainakin? Että minä varmaan olen taas väärä ja en tasan muuten ole! Olen tavannut ihan oikean isän, joka vastasi pojalleen tämän kertoessa kokeneensa lapsuutensa toisinaan turvattomaksi, että "Ei se ollut, sinusta vain tuntui siltä."


(Kirjoittaja kannattaa päivähoidon tarjoamista kaikille lapsille, joiden vanhemmat ovat hoitoa halukkaita hankkimaan, ja lisäksi monille lapsille, joiden vanhemmat eivät ole haluaisi hoidattaa lapsiaan. Päiväkoti voi olla se parempi koti.)