Rakkaudesta ja vaikeudesta, sekä melkein keski-ikäisistä melkein kartalla

Muutaman vuoden takaisessa radio-ohjelmassa oli puhetta rakkaudesta. No ei ihan niinkään. Pikemmin oli puhetta siitä, että luvassa olisi puhetta rakkaudesta. Vaan kävi niin, että varsinainen puhe rakkaudesta kaatui rakkaudesta puhumaan kutsutun vieraan kakovaan kykenemättömyyteen puhua rakkaudesta. Päädyttiin tosiasiassa puhumaan rakkaudesta puhumisen vaikeudesta. Siitä, kun on vaan vaikeeta. Vaikeeta siksi, kun on niin mahdottoman vaikeeta sanoa juuri mitään. Kun on niin iso asia. Että on niin tosissaan hankalaa. Ellei mahdotonta. Mutta vähintäänkin vaikeeta.
Samainen radiossa niin käsisydämelläsyvällisiä ja vaivalloisia asioita katteetta flirttaillut kaveri on sittemmin karsinut keski-ikäisten naisten taskunpohjia herkillä, ja tuoreilla(!), tulkinnoillaan viisaimmista virsistämme. Syvää puhelaulua, kulma kuvauksellisesti kurtulla. Sielu pinkeänä kuin sitä säestävän viulun kuuluisa kieli. Levynkannesta tutussa kirkonpenkissä on hektisimmänkin hyvä katsella kaukaisuutta. Ja samalla antaa ymmärtää intensiivisten silmien takaisen hengen liikkuman syvyyden, joka on tavanomaisuudelle niin tutkimatonta, ettei sinne kuolevaisen sana yllä.
Sille, jonka sielu väpättää vain vaisusti, ja muutenkin vähemmän, tulee mieleen, että voisi kai virsilaulajakin etukäteen pohtia, pitääkö varta vasten - ja vailla pakkoa - niin sanomattoman syvistä synnyistä tulla juuri radioon (ja juuri) puhumaan.

Eipä sillä, rauha hänen henkilökohtaiselle persoonalleen. Kyse on pikemmin koko kolmenelikymppisten suuruuden sukupolven tulenkantajien tarpeesta siunata meitä kaikkia muitakin sisäisen kasvunsa kaivon eläväksitekevällä vedellä. Ja mitä juodaksemmme ammennetaankaan tuosta pitkittyneen nuoraikuisuuden sielunmaisemasta? On ymmärretty, juhlat ovat ohi. Mutta ei haittaa; ne oli oikeastaan aika huonot juhlat. On siirrytty korvaamattomiiin hetkiin. Suuren keittiönpöydän ääreen. Laten huutojen etäisyydelle. Jääkaappiruonuteen. (Johon kyllästyy nopeasti, mutta ajatus on kaunis.) Itse keksittyyn iltasatuun. Toisenlaisiin lahjoihin. (Rekisteröity tavaramerkki. Siitä kätevä, että saa toiset tekemään hyvää itsensä puolesta, eikä tarvitse ajatella pahaa tavaraa, jota kaikilla on aina vaan liikaa.) Kavereiden halaamiseen sukupuolesta riippumatta. Psykoanalyysista tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Kristinuskosta tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Yksityiselämän suojelemiseen. (Myöntymiseen, vanhaan tapaan, kaikkiin haastattelupyyntöihin, joiden hedelmänä tällä kertaa kuitenkin kerrotaan muuttuneesta miehestä/naisesta, jolle perhe on niin kerrassaan kaikki, että julkisprofiilia on urakalla pidetty jo pitkään pienemmällä.)
Ok, saimme pointista otteen. Arki on niin todellakin parasta. Perhe on arki. Ja mainittiinko sekin jo, että elämä on nyt. Että tämä hetki on se juttu. Rakkaus, onni, toivo, itsetunto, hyväksyntä, Jumala ja armo ovat hyviä kielen päällä pidettäviä. Kunhan samalla muistaa olla niistä ihan hissukseen. Niin suuria ja niin pieni ihminen. Hiljaa vain vaikertaa kaikkeuden vaikeutta. Yhdessä laulella ikiaikaisia veisuja, joissa on se perimmäinen koti, johon harhaisten vuosien väsyttämän on tuhlaajapoikana kaunista palata.

Me kaikki sisäisestä murtuneisuudesta sankaritarinan tehneiden kominelikymppisten alapuolelle jättäytyvät nyökkäämme ja jatkamme pinnallista elämäämme. Teemme toisinaan tylsähköä työtä, juttelemme linjastolounaalla niitä näitä, silitämme silloin tällöin jonkun poskea, seuraamme satunnaisesti tapahtumia BB-talossa, ostamme tavaroita ja lauantai-iltana olemme edelleen levottomia. Emmekä totuuden nimissä kovin usein tule ajatelleeksi, että joku on joskus oikeasti hairahtunut luulemaan elämän olevan oleellisesti jotakin muuta.
Annamme mielellämme itse hairahduksen anteeksi. Mutta, setäsamulit, milloin saamme rauhan sitä koskevilta kehityskertomuksiltanne? Milloin syvällinen syntinne on siinä määrin sovitettu, että pääsemme kaikki pohdintanne pahasta? Ei sillä, etteikö epäilemättä olisi ollut hankalaa kasvaa kohti aikuisuuttaan kahdeksankymmentäluvulla, kun maailma odotti syli kiihkeän avoinna. Saattaa siinä selväjärkiseltäkin sulaa sakaksi epäilys, ettei elämässä ehkä ole kyse sittenkään siitä, kuinka jotkut jossakin jatkuvasti - kiitosoodi jo huulillaan - kaipaavat persoonallista ja kokonaan korvaamatonta parasta panostani. Ja, parikymmentä vuotta myöhemmin sitä tapaa odottamatta itsensä, huomatakseen luultua oleellisemmaksi elämänkysymykseksi sen, mitä minä haluan. Inhimillistä. Mutta, me lamalapset - joita odotti korkeintaan maailman avoimen tyhjä syli - me jo tiedämme, että häviävään hetkeen on kynsin ja hampain tartuttava, sillä sekin saatetaan hetkessä hukata. Miettikääpä, te melkein keski-ikäiset, siis voitonpäivän kertomuksienne uutisarvo uudelleen.

Ja siitä rakkaudesta. Kirjoitan kokonaisia lauseita senkin uhalla, että menetän ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden kehittää imagoani muilta salaisia suuruuksia säilyttävänä superpersoonana, jonka sanomisen vaikeus on vain vaatimaton viisauden jättiläisjäävuoren huippu. Tiedän nimittäin tarkalleen, koska saan rakkautta osakseni. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa säästää henkistä punakynäänsä sille soveltuvimpiin tilanteisiin, joissa kommunikaation sisältö on sama kuin kommunikaation päämäärä. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa pelata pelinsä konsolilla, ja kanssakäydä kanssani niin, ettei kummallakaan ole pistesaldoa sen paremmin kasvatettavaksi kuin hävittäväksikään. Aina, kun kanssaihmiseni sallii minun lakata piirtämästä yhteisestä vuorovaikutustilanteestamme mieleni sisäistä strategiasuunnitelmaa pysyäkseni askeleen edellä, tai ylipäänsä kartalla. Aina, kun kanssaihmiseni raottaa sidotuimman salaisuutensa, joka sinällään ei ole suuri. Suurta on itse paljastava teko, joka edellyttää ymmärryksen siitä, ettei meillä ole toisissamme juuri nyt mitään lyötävää. Itse asalaisuus on tavallisuus. Tavallaan jokainen on tavallinen. Minä ennen muita. Minä toisille, sillä toivoisin heidänkin olevan itselleni. Minä senkin jälkeen, kun joku on lyönyt tavallista poskeani.

Teki tiukkaa, myönnän. Vaikeaa ei ole ähkiä vaikeuksia. Vaikeaa on sanoa vaikea. Vaikeaa siksi, että vaikea on yleensä kornia. On vaikeaa sanoa kornia, sillä on vaikeaa elää sen tiedon kanssa, että on sanonut kornia, että on kuultu kornia sanotun, että kuultuaan luultu kokonaan korniksi.