Suunnitelmaa elämänkerrakseen

"Meillä ei ole mitään yhteistä",
sanoin. "Olemme kaksi täysin erilaista ihmistä.
Ei ole mitään järkeä jatkaa yhdessä."
Mutta sitten hän alkoi hieroa penistäni
housujen läpi, ja yhtäkkiä muistin,
että me molemmat pidämme intialaisesta ruoasta.

(Hal Sirowitz: Äiti Sanoi)


"Oletko kanssani vain siksi, ettei
sinulla ole kavereita?", mies kysyy.
Ei se siitä johdu. Voi kyllä olla,
että piirteet, joita toiset minussa kammoksuvat,
vetoavat häneen. Mutta pääasiassa
olen ajatellut kallista vuokraamme.

(Minä: Mies sanoi)


Meillä on yhteistä. Huumori. Mies soittaa kitaraa. Keskeyttää äkkinäisesti yskiäkseen ja laittaakseen karkkia suuhunsa. Soitto jatkuu. Kun mainitsen asiasta, se on meistä molemmista hauskaa. Sisko ei ymmärtäisi. Nauramme harvoin vitseille, elämästä emme saata olla huvittumatta.


Ensimmäisen sitoutuneen vuoden jälkeen ymmärtää, että suhdestrategia on viimeistään nyt syytä valita vakavissaan. Kokonainen leipä vai mandariinilaari?

Murtaako limppua silloinkin, kun rystyset loistavat valkeinakuulaina, toivoen, että lopulta tästäkin hetkestä kerrotaan kasvun tarinaa ja ollaan vain viisaita, ei ehkä tyytyväisiä? Uunilämpimänä mahtavan maukasta. Tavallisena tavallista. Kuivana kurkusta alas kaottavaa. Herkkuna ei tule ostettua. Aina kuitenkin saatavilla. Vuoden jokaisena päivänä.

Usein uutta kuorittavaa. Makeat siivut nopeasti syötyjä. Kuoret rutistettuna roskiksessa. Tyhjä -mutta vapaa- käsi. Jossakin vuoden vaiheessa saattavat loppua kokonaan. Kenties jonain päivänä, riittävästi kun ilmasto ilottelee, päättävät, että on aika ajanut etelän hekumahedelmien ohi. Makean makukin väljähtyy. Mutta muistoja riittää itsekseenkin muistella.

Välimuotoja. Alkuun hedelmät, lopulta leipä. Ajoitus on vaikea. Että ei valitsisi vailla parempaa tietoa. Välttäisi silti hiomasta vaateitaan huomatakseen hyllyn jo hiljenneen.
Sekakäyttäjät? Onko siinä onnelliseksi asti onnistuneita oikeasti olemassa?


Valitsin lopulta pelkän leivän. Se ei tosin useinkaan yllätä, mutta on hitaasti kohonnut kohti sitä täydellisyyttä, joka leivälle vain on mahdollista. Olla kuorta vailla, sekä ulkoa että sisältä.