Hokemantra

Käsitettä käytetään kohtuuttomasti siihen nähden, että itse ilmiö on olematon. Käsi ylös kaikki, jotka tuntevat laskelmoivan melkari-isän, joka vastaa päiväkodin tätien soittoihin vain, jos soitto hoksataan tehdä tuntemattomasta numerosta. Tai lompakkoonsa lasten kuvien sijasta käyntikortteja keräilevän uraohjus-äidin, joka hymyilee useammin kotisiivoojalle kuin jälkikasvulleen. Henkilökohtaisesti, enpä tunne ketään. En ole edes kuullut huhuja. Lienee ihan viisautta, että ensin hankitaan se ura. Kun huomataan, että hohhoijaa, hankitaan ne lapset.
Ja kyllä, hankitaan. Lapsia tehdään. Miten muuten sellaisen voisi saada?

Laatuaika.
Siitä on kyse.

Kuka tarvitsee moista käsitettä?
Siis niiden lisäksi, jotka hokevat, että laatuaikaa ei ole. No ei kerpele (varastin sanan toiselta, kuten kaiken muunkin hyvän) olekaan, paitsi noissa hokemissa. Voisko koskaan esim. lopettaa löysät puheet? Mokomaan mantran toistamiseen ei vaadita kuin todella huono käsitys todellisuudesta. Todella huonosta mielikuvituksestakin on kyllä hyötyä.

Aivan kuin aikuisten läsnäolottomuuden lastensa elämässä voisi tiivistää yhteen sanaan. Kaikki johtuu siitä, että aamuisia yhteisiä piirettyjen katselmushetkiä kera murojen korvataan pidennetyllä viikonlopulla Disneylandissa. Joo-o. Mitä jos mietittäisiin hetki, että mistä sosioekonomisesta taustasta punkee entien niitä, jotka eivät koskaan edes löydä polkua, jolta syrjäytyä. Me muut vietämme tutkimusten mukaan enemmän aikaa lastemme kanssa kuin koskaan ennen. Sekä kuvakirja että huvipuisto eivät ole mahdottomuus. Ne ovat suorastaan todellisuus.