Kunhan

Työn ja (perhe-)elämän yhteensovittaminen. Kuulostaa suunnilleen samalta kuin ydinvoima. Varmaan jotenkin hankalakin juttu jossain mielekkäässä mielessä. Mutta kun ei suoraan koske maanantaitani, matkakorttini saldoa, luennoivan lehtorin vinoja laseja tai tiskipöytäni kiiltävää pintaa, niin jep.

Kunnes. Huomaa vähitellen valmistuvansa vailla vakinaiseen työhön vaadittavaa kokemusta ja koulutusta. Huomaa suunnittelevansa asuntolainaa henkilön kanssa, joka jälleen sijaistaa äitiyslomalaista. Huomaa miettivänsä, että jännää: jos olisin äitini, laittaisin itseni alulle reilun puolen vuoden kuluttua. Jännää etenkin juuri siksi, että muistaa, miten kouluaikoina häpesi "vanhaa" äitiään vanhempien ikää koskevissa vertailussa.

Huomiot eivät ole ongelma yksi kerrallan, vaan nimenomaan yhteensovitettuina. Jos haluaa naulata talulun seinään kysymättä lupaa, on oltava työtä. Jos haluaa työn, on tuunattava kulutusta. Jos haluaa tuunata, on tehtävä joka tapauksessa jotakin työtä, jotta on millä rahoittaa tuunaus. Yhtäaikaisesta työstä ja tuunauksesta seuraa mielensairautta, joka jo pelkästään opiskellessakin on joskus veteen piirretyn viivan päässä laiturilla istuvan varpaista. Jos menettää mielenterveytensä, tulee ennemmin tai myöhemmin tehneeksi virheitä, jotka takaavat parisuhteen pikaisen päättymisen. Jos parisuhde päättyy, hajoaa pähkinöiksi. Jos hajoaa pähkinöiksi, tulee hyvä hamppuihminen ja heittää poloiset pähkinät pesukoneeseen itkemään lakanat luntakin valkeammiksi. Lunta, johon viimeisillä voimillaan voi elämästä voipunut tehdä kankean enkelin. Enkelin, joka on tavallisen tavoitteensa hukanneen viimeinen huuruinen huuto kylmälle taivaalle. Lääkkeet!

MOT

Ja hei, tossa ei ollut edes mainittu sitä perhe-elämää. Miten selvitä yhdestäkään etuliitteestä, kun jo pelkkä paljas elämäkin tuntuu tutun tukalalta? Kestovaipat ja itse sauvotut soseet, syöpäsairaat ja haudatut ylösnousseet. Miksi mittakaavat eivät pysy kurissa kuin korkeintaan seuraavaa tuntia kuvitellessa? Mistä missään on kysymys?

Voi olla, että "vähän töitä, hengitä, vähän opiskeluja, hengitä, hiljaa hyvä tulee, hengitä ja miehen palkasta lainan lyhennys, häpeä" -systeemissä on tulevaisuus ja toivo, vaikka usko ei jaksa sinne ylettää. Ja kun tuo muutaman vuoden kestävä kestettävä vaihe on ohi, kun voi virallisesti haaveilla palkallisista lomista, kulunee jälleen muutama vuosi lisää, jotta haaveen havaitsee toteutuneen. Siinä sivussa todistellaan moneen suuntaan, että olen paitsi oman tieteenalani aito asiantuntija, myös kasvattaja kaikkia kaikkien yhteisessä koulussa yksilöllisin keinoin kannustavalla k:lla. Jos osuu oikein sanansa valitsemaan, pääsee pelamaan monta matsia pingistä työhaastattelun kielipelihallissa. Suihkussa molemmat osapuolet miettivät, että eipä taas millään mitään tekemistä minkään kanssa ollut. Ei varsinkaan todellisuuden. Sen sijaan todella todellista on se tosiasia, että sitä käy jo neljättä kymmentään. Tissit roikkuvat entistä vaativammin. Silmäkulman pilke saa silti odottaa käsinkosketeltavampaa olemassaoloaan, sillä vaikka vihdoin vakiintuvaa työnantajaa kohtaan ei ole mitään syytä olla lojaali, on asuntolainaa aiemmista pakollisen pienistä lyhennyseristä johtuen vielä tarpeeksi pitämään taaperot loitolla. Vielä muutama vuosi korostetun kitsasta kuluttamista, jonka päätteeksi voikin vihdoin ryhtyä synnyttelemään downvauvoja. Jos nyt ylipäänsä yhtään mikään ottaa syntyäkseen. Mies kun on pitänyt liian kauan ja useasti kuumaa kannettavaa kiveksiensä välittömässä läheisyydessä ja omat munanjohtimeni ovat vetäneet herneet nenään pelkästä pitkästymisestä. Elämää pallotellessa kun ei pullota vatsa vaan ohimosuoni.

Puuttuu vain se, että ydinjätteen loppusijoituspaikaksi äänestetään takapihani. Ja ihan riippumatta siitä missä milloinkin asun.